tiistai 23. joulukuuta 2008

Pimeyden tanssi


Aatos yöllä katkee, 
Pimeys järjen kätkee

ajatuksen varjo seinällä tanssii, 
mieli ja kieli vajoaa transsiin.

Hetken kirkkaus tuo kopassa kävi, 
Ikkuna aukinainen tuon häätävi

Ja kun silmäni avaan, 
ympäriltäni löytyy vain pimeyden tanssia nopeaa.

Kun ne suljen, 
Yrittää pehmeä puu minut tuudittaa

uneen niin syvään taas vajoan,
mutta se minut vain pimeyteen takaisin kuljettaa

Höyhen niin kevyt mun lentää vie, 
Tuuli todellisuuden virvoittaa

Ja sieluni se vihdoinkin pelastaa!

Muuri


Muurin mä rakennan
Suojaksi sinun ja minun

Muuri kun on valmis
Harjalla sen istun

Näen erämaat kolkot
lehtimetsät vihreät
niityt kauniit
suot upottavat

Haluan sinulle niistä kertoa
huudan, et erota sanoja

Portaat muurilta pois unohdin
Itseni liian ylös nostin

Hetken mietin, päätös

Jalkani ilmaan astuu ja sinulle kerron
Kaiken kauniin, kaiken karun, elämän loiston

Ja kun sinä hymyilet
olen minä jo kuollut

Sydämen oma tahto


Sanovat, että epärehellisyys on tuhoavaa.

Sanovat, että petturuus anteeksiantamatonta.

Sanovat, ettei rakkaus voi olla ikuista.


Miksi kuitenkin vielä uskomme,

vaikka meille valehdellaan?

Miksi vielä toivomme,

vaikka meidät maahan lyödään?

Miksi vielä uskallamme rakastaa,

vaikka itsemme saatamme kadottaa?


Mihin kaikkeen ihminen pystyykään,

kun hän tarpeeksi lujasti vain uskaltaa yrittää.

Yhä uudelleen ja uudelleen,

aina takaisin jaloilleen nousten ja

ylpeästi voittajana hymyillen.

Kylmyys


kylmät on illat
tyhjät näen sillat

Pimeä on taivas
syysmaisema paljas

lämmön tuuli vie
märkä on tie

kylmyys kehoani kiduttaa
Kyyneleen poskelta tiputtaa

Onneksi olet lähelläin

sanat lämpimät
syksyn täyttävät

Hetki



Ei vielä.
Odota vielä hetki.
Ehkä sitten, en lupaa mitään.
Sanot että jaksat odottaa.
Mielestäsi hyvää kannattaa odottaa.
Enpä voi muutakaan kuin hymyillä.

maanantai 22. joulukuuta 2008

Odotus


Sua mä odotan
Suunnitelmat tuuletan

Ajattelen aikaa
Meidän taikaa

Odotan tunnin
Odotan toisen
Odotan aamun
Odotan päivän
Odotan illan
Odotan yön

Jaksan odottaa
Vaikka mieli pudottaa

Puhelin varoittaa
odotuksen kohde soittaa

Et voi mua näin pettää
Mieleni pahaksi jättää

Odotin turhaan

Uhrasin mieleni
Uhrasin kehoni
Uhrasin aikani
Uhrasin toiveeni

Turhaan

Virrat tyynet leiskuvat
Minkä vastauksen tuulet kuiskivat

"Ei se mitään"

Ei arvosi putoa
Ei ystävyyttä tuhoa

Keskiyön konsertti


Viulujen tumma sinfonia,
sävelten täydellinen harmonia.
Ilmassa leijuu taikaa.


Mä kahdestaan kanssasi tanssin
kauniin öisen valssin.
Kuu ja tähdetkin laulavat.

Käsi kädessä sinfonian kuuntelimme,
sen salaperäisyyttä ylistimme.
Musiikista juovuimme.

Ja kun varjot taas kiitävät äärettömyyksiin,
alkaa tanssimme avaruuksiin.
Me paikoillemme jäämme.

Me keskiyön konserttiin saavumme
ja sieltä yhdessä palaamme.
Ilmassa yhä taikaa.

Varjot


Valo varjon kanssa leikittelee

Hellii, kiusaa ja kilvan toisiaan valloittaa

Varjo ei valoa voi ikinä saavuttaa

Silti.. Valo löytää aina varjon


Kirkkaus voi pimeyteen kietoutua, viipyä, asua.

Hämärä lopulta säteet kultaiset itseensä solmii

Maailma ei ole valoisa, kirkas tai pimeä

Se on aina hämärä.. Silti


Kauneus valon voi polttaa
Kylmyys varjon voi tappaa


Kaiken tämän nyt tiedän, mutta mitä se auttaa..


Kun varjosi minua eniten polttaa.

Bussin ikkuna


Katua, vilinää, askelia,
ihmisten kiire.
Ei pysähtymisiä, kohtaamisia,
ei tätä hetkeä,
sadetta.
Tori, kuolleet sielut,
joku heiluttaa minulle, vilkutan takaisin.
Värejä, kauppoja, turhamaisuutta näyteikkunat pullollaan.
Ihmiset suojaavat itsensä tuulelta.
Kerrostalo, sen betoniseinä on kovuuden värinen.
Tämäkin paikka täynnä ihmisiä
matkalla jonnekin
etsimään kenties jotain.
Näen edessäni olevan hahmon
kasvot ikkunan ja sadepisaroiden heijastamina.
Hymyilemme toisillemme tietoisina ikkunan kautta.
Joku muukin on ymmärtänyt.

Sanomaton


Puheesi sanoma on tarkoitettu ystävälle
äänesi kertoo sen muukalaiselle

Kerrot silmiesi tyyneydestä
tarkoitat raivoavaa merta

Sanasi huutavat
kynttilä palaa

Huulesi kuiskivat
Valo jo pakeni

Kuinka.. voit puhua minulle
Katsoa silmiin
ja sanoa..

Kun aikasi ei taivu
edes puoleksi tunniksi

Miksi minun pitäisi
suostua edes vartiksi


Mietin

Olemmeko?
..Olimmeko koskaan?

Ne tuhannet timantit

Näitkö verhot? entä niiden läpi?

Piditkö vuorikiteestä? vaikka siinä oli säröjä?

Polttiko tuli?

Vastaukset tuuli saakoon

Terä karaistiin jo


Auringonlasku.. kaunis loppu
ei, tämä on sateinen

Odotan uutta aamua
herään... valoon

Tai ehkä vain käännän kylkeä

Seurustelua enkelten kanssa


Haurasta, kaunista, puhdasta.
Pehmeää kuin Enkelin kosketus.
Epätodellista, niin turvallista,
harhaa.
Sitä se oli.
Kaunista harhaa,
josta kaikki alkoi
ja johon kaikki päättyi.
Pehmeästi poskelle sipaisten,
lempeästi toiselle hymyillen ja
omista kahleista vapautuen.

Taistelukenttä


Sotilaat marssivat
Kohti vihollista

Rivit kohtaavat
Odottavat tappamista

Asemat muodostuvat
heikot kaatuvat

Ratsuväki rynnistää sivustaan
Yrittävät pelastaa omiaan

Tykkituli laulaa takaa
Panssarit kohdetta etsii

Päältä mäen tarkkailen
käskyjä komentelen

Näen kaukaisuudessa kihon vihollisen..

..hörppään teetä 
sotilasta shakkilaudalla siirrän

Levoton sielu


Osaisitpa sanoin kuvata koska olet siinä,
kanssani, omana itsenäsi.


Osaisinpa ottaa sinusta pois sen levottoman voiman,
joka saa sinusta otteen etkä enää itsekään tiedä miten ja ketä satutat.
Etkä tiedä kuka olet.


Jossain kaukaisessa satumaassasi yrität harhaillen räpiköidä yrittäen löytää jotain merkkiä tästä maailmasta.
Niitä hetkiä en antaisi pois mistään hinnasta.
En varsinkaan niitä, jolloin edes yritit.


Osaisitpa kertoa miten sinut voisi pelastaa,
tekisin sen heti.
Tule takaisin
satumaastasi.
On ikävä.

Saippuakupla


Täydellisyys
Säröttömyys

Sen sisällä on hyvä olla
Voi leijua kaiken yläpuolella

Silti mietin mitä on tuolla
Allani ulkopuolella

Kaikki niin etäistä on
muut alhaalla kutsuu

Tiedän silti, vain kuplassa voin elää
En ikinä voi löytää terää

jolla puhkaista täydellisyys..

Syksyni kuuluu sinulle


Kylmä tuuli jäädyttää sieluni,
turruttaa aistini.
Valon ja värin liekkimeri saa minut sokeaksi,
heikoksi.
Lintujen tuskanhuudot niiden paetessaan
saavat minut kuuroksi,
tuntemaan itseni pieneksi,
niin mitättömäksi tämän kaiken kauneuden ympärillä.
Älä anna minun kuihtua tämän kaiken keskellä,
vaan anna minulle auringon valoa ennen kuin pudotan
omat kellastuneet lehteni.

Piiri


piiri ympärilläin
kaikki kädekkäin

kädet yhdessä iloitsevat
tanssivat ja huudahtelevat

keskellä piiriä ei ole kukaan
vaikka hänkin haluaisi mukaan

hyppii, pomppii nauraa
silti on vain ilmaa

keskellä kaikkea..

ei ole kukaan.

Vahvat siivet



Sinä meille molemmille siivet annat,
niin vahvasti yli maailman pimeyden kannat.
Tahdon vierelläsi sinua seurata,
ethän koskaan minua pudota?


Yön tavoin tahdon sinut syliini sulkea,
Kuun ja tähtien koskettamat polut kanssasi kulkea,
kuunnella tuulen tuomaa kaunista säveltä,
kuin auringonnousu sinulle hymyillä.


Ottaisin murheesi hartioilleni,
tuskasi ja arpesi sydämelleni.
Mitä ikinä vain pyytäisit,
sinua koskaan en hylkäisi.


Omat siipeni tahdon ympärillesi kietoa,
suojella sinua kaikelta pahalta.
Naurun kasvoillesi suudella
ja sanoa:
minä rakastan sinua.

Tähti kirkas


Me taivaalla kohtasimme
toisiamme katsoimme

Yhdessä me tanssimme
Yhtäkkiä suutelimme

Hetken lyhyen
näin tulevaisuuden

Tähtinä taivaalla olimme
liian suureksi kävi loistomme

Kaipaan mä sinua ain
Kuolen hiljaa sisallain

Hyvästi

Meren laulu


Tyttö meren äärellä seisoi,

kalliolla yksin hiljaa lauloi.

Tuuli hänen joikunsa kuljettaa,

ei tyttö tahtois koskaan lopettaa.


Hän meren taistelua katselee,


sen Valtakunnakseen kuvittelee.

Se uneen voisi hänet tuudittaa,

tyttö jatkaa sinistä lauluaan.


Hän merta haikein silmin katsoo,

sen lapseksi niin palavasti tahtoo.

Meri tytön kauhun huomaa.

Miksi kukaan ei häntä siivillään suojaa?


Meren oma laulu tytön kohtaa,

sen sininen sävel hänet pauhuun johtaa.

Meren aaveet hänet tulevat noutamaan

ja tyttö jatkaa kaunista lauluaan.


Meri tytön joikua kuuntelee,

tytön kyyneleitä pois suutelee.

"Täällä sinun on hyvä olla,

elää sinisenä sielunanieikä koskaan kuolla."

Todellisuuden valhe


Siellä missä todellisuuteni kohtaa realistisuuden
Siellä missä illuusioni kohtaa todellisuuden

Missä mielikuvani haihtuvat
Missä satuni murenevat

Paikka jossa timantti muuttuu kiveksi
Paikka jossa vesi muuttuu kullaksi

Todellisuus joka maailmani kyseenalaistaa
Todellisuus jossa sääntöni minua pilkkaa

Siellä kiveksi muutun
Itselleni suutun

Pilkka minut syö
Tunteeni lyö

Kukaan ei tuskaani löydä
Mikään ei maailmaani siedä

Palaa valheeseesi
Elä onnellisesti

Tässä ja nyt



Sitä huomaa helposti huijanneensa itseään,
toista, sydäntään.
Ja kun siitä pitäisi puhua
eivät sanat vyöry ulos vaan ne jäävät myllertämään sieluun,
nakertamaan ja valittamaan.
Mutta se helpotus, vapautus, onni, kauneus, nauru,
kun kaikki sanottava on sanottu.
Ihmiskieli ei voi sitä tunnetta kuvata.
Parempi näin,
ettemme murru päivien alle,
vaan pääsemme vapaina lentoon.

Talvigeddon


Harakka lentää harmaapeitteisen maan yllä.

Lumi on alkanut sulaa, kuolla hitaasti.

Lumenneidon kaunis työ väistyy hirviömäisen jättiläisen..
auringon lämmön tieltä.

Valkoinen on muuttunut harmaaksi,

auringon palvojat ja muut kesäihmiset riemuitsevat
ajatuksella: "se väistyy vihdoin"

minusta he ovat kuin pakanoita jotka palvovat väärää
jumalaa.

mitä niin hienoa paahteessa voi olla? vielä kerran katson
kuolevaa talvea,

vielä kerran kävelen harmailla kadunkäytävillä,

vielä kerran yritän tuntea talven kylmyyden..

mutta se on poissa

Meri


Kaukana siinnät,
tavoittamattomissa,
mutta kuitenkin niin lähellä.
Kutsut minua kuiskauksilla,
tuskin edes näen sinua,
mutta tunnen voimasi.
Älä päästä irti,
koskaan,
älä päästä irti.
Älä anna minun vajota,
pidä kiinni.
Syleilysi vapauttaa minut irti kahleistani,
tunnen voimasi
tuoksusi, olet vahvempi.
Tuudita minut uneen,
ikuiseen uneen,
älä herätä minua koskaan.

Anna minun jäädä tähän kellumaan,
aalloillesi keinumaan
pinnallesi uinumaan.

Sinä


Silmämme kohtaavat
ne innosta hohtavat

Seuraatko sinä minua?
Vai seuraanko minä sinua?

Hymy kasvoillani leviää
Sydämeni heltiää

Naurat kun puhun
Aivan punastun

pilvilinnat kohoavat
niiden muurit loistavat

Miksi hymysi katoaa kasvoiltasi?
Miksi katoaa kontakti silmiesi?

Kävelet ohitsein
Kylmä katsein

Suljen luomet silmäni
tunnen piston sydämeni

Pala kurkussani
kyynel poskellani

Pilvilinnani mahtavan tuhoan
uudelleen ne kumminkin rakennan

Masennus minua jahtaa
Mikä häntä ahdistaa

Sen kaiken suljen
Kun kanssasi taas kuljen

Oodi Kylmyydelle



Kaipuu silmissäni katson
kun luonto kuihtuu pois.
Pakkasen Herra hengellään
hävittää luonnon väriloiston.


Mitä annoitkaan sä mulle,
oi kylmä Suomen maa?


Soit mulle huurteen pakkasen tuoman
ja talven polttavan viiman luoman.


Kuolemanlumi peittää metsämme muinaiset,
kristallinkirkas jää vangitsee sielumme yksinäiset.
Lumivaippa on ainoa kotini,
jääsydän suomalainen sieluni.


Ei lämpöä minulle anna
edes kaunis Suomen neito,
kun sen valkoista pintaa peittää
kuolemanhuntu hento.
Öiset kylmät varjot
tuntureille piirtyvät.
Revontulien tanssissa nekin
kauas pois siirtyvät.


Myös itse paikalleni jäädyn,
mutten kuole ikävään.
Tänne sydämeni halajaa
osana kylmyyttä elämään.

Talvi


lumi leijailee hitaasti kohti valkeaa maata
kaikki kiirehtivät sisään kylmyyttä

mutta minä pysyn ulkona ja nautin kun kylmä viima
sivelee kasvojani jäätävällä otteellaan.

katson ympärilläni olevia kiirehtiviä ihmisiä
jotka manaavat valkoista taikaa.

he ovat heikkoja, he eivät ymmärrä talven kauneutta.

lumihiutaleet liimautuvat kasvoihini enkä edes yritä
pyyhkäistä niitä pois.

pureva kylmyys kipristää poskiani mutten halua sen
loppuvan...

kaikki on valkoista, niin yksinkertaista ja kauniin
näköistä.

lumipilvien välistä pilkottaa lämmittämätön aurinko. Lumi on muuttunut kullaksi.. suomen kullaksi

Yksi ihminen


Joskus kun olo on maailman murjoma
ja öisin nuolen haavoja
niin olo on aika yksinäinen.
Joskus kun kasvoni tuntuvat painavilta
ja jalat pitkän matkan jälkeen aivan puutuneilta
niin olo on aika yksinäinen.
Onneksi tiedän,
silloin tiedän
että on olemassa joku joka välittää ja ymmärtää.
Joku, joka kuuntelee eikä työnnä pois vaikka katse olisi kohdistunut maahan.
Joku, joka rakastaa minua virheineni,
joku, joka ymmärtää minua sellaisena kun olen.
Joku, joka on aina puolellani
vaikka en olekaan täydellinen.
Silloin maailma ei enää tunnu taakalta
kun tiedän,
että on olemassa yksi ihminen
joka katsoo puhuessaan silmiini,
käskee pitää pään pystyssä,
herättää todellisuuteen
ja nostaa jaloilleen kun olen kaatunut.
Silloin tiedän,
ja silloin tunnen
etten ole yksin



Kaksi Majakkaa


Kaksi majakkaa vastakkain myrskyssä seisoo,
molemmat omilla luodoillaan.

tarkkailevat murheellisina mietteissään merta,
ilman vapautta, ilman verta

Meri heidän välissään pauhaa vaan,
hetkeäkään ei rauhaa anna.

laivat siinä murheettomina kelluvat
aaltojen armoilla onnellisina lilluvat

seilaavat aaltoja meren,
ylöspäin ja alaspäin.

eivät majakoita huomaa
majakat laivoja tarkkailevat hiljaa

valokeilat, vihreä ja sininen,
laivojen pinnasta heijastuvat..

vastausta saamatta.

valot toisensa kohtaavat,
ne toisiaan katsovat

mutteivät kauaa,
sillä majakkoina heidän täytyy jatkaa

Haavekuva


Tahtoisin pois,
sinne jonnekin jossa vihaa ei tunneta,
vain rakkautta.
Siellä toisessa paikassa asiat ovat niinkuin niiden pitäisi olla.
Ei ole kateutta, ivaa tai ymmärtämättömyyttä.
Siellä ihmiset hyväksyvät toisensa,
he kohtelevat toisiaan tasavertaisina,
kohtalona on oppia rakastamaan.
Sinne tahtoisin,
mutta sinne en pääse vaikka kaipaankin.
Pois täältä edes hetkeksi,
vaikka se olisikin vain haavekuva.





Sananen runosta:

Unelmien maa.
Utopiaa?

Teeruno


Pannu vettä keittelee
veden kanssa leikittelee

Kiehua se jo saa
höyryä puhaltaa

Pois jo otan
näppini poltan

Kaapista astiat
laatikosta lusikat

Tee, sokeri ja maito
hunaja aito

Veden kaadan
korpun annan

Pussia liotan
maitoa lirutan

Sokeria sekoitan
hunajaa puristan

Aromia haistelen
makua maistelen

Kykenemätön


Haluaisin lausua sanoja,
sanoja joita minulle lausuit,
sanoja jotka loukkasivat ja satuttivat repien minut kappaleiksi.
Jokin sisälläni sai minut luottamaan,
mutta kuinka enää koskaan pystyn?


Tahtoisin huutaa vihan pois sisältäni,
mutta miksi en siihen pysty?
Pelkäänkö jotain?
Että menetän taas jotain kun kaikki on jo menetetty?
Huutaminen ei auta, se ei saa tuskaa pois sisältäni.
Viha vain tappaa minut, sillä se myrkyttää vain enemmän sisintäni.
Toivottavasti voitan joskus itseni ymmärtääkseni että miksi minä?
Tiedän että joskus olen siihen valmis, mutta vielä olen siihen liian kykenemätön.