Kun käteesi ensi kerran tartuin
en tiennyt että silloin murruin.
Luulimme pystyvämme mihin vaan
en tahtonut ajatella tulevaa.
Luotimme liikaa ikuisuuteen
pelkäsimme kulkea huomiseen.
Emme uskaltaneet polkua seurata,
olimmeko ihmisiä liian hauraita?
Vaikka enkelit ympärillämme tanssivat
luvaten paratiisin ikuista kauneutta,
olimme liian sokeita
huomataksemme meille lahjoitettua onnea.
Kun viimein tunsin kätesi kädestäni irtoavan
näin maailman edessäni tuhoutuvan,
palavan maan jaloissani pirstoutuvan.
Tunsin polvilleni putoavan.
Miksi edes kurottautua korkealle,
antautua toisen käsivarsille
kun kuitenkin käy niin,
että toisemme unohdamme ikuisuuksiin?
